How should we implement inclusive education?

University of Helsinki

Exclusion is detrimental to children, but youth with behavioural disorders have few advocates.

(Image: Veikko Somerpuro)

What should be done if a student is slower to learn than others in the class, or has behavioural difficulties? Should they stay in the same class and receive help there, or be moved to a smaller group where they can learn at their own pace?

According to international treaties and official objectives, the answer is that children with special needs should stay with the rest of the class. And yet, many still end up in special groups.

A century ago, the establishment of special education schools for pupils who were not expected to succeed in primary school was considered a step forward in Finland. Now, regular classes in regular schools are considered the best option for most pupils, if everyone receives sufficient support. But is there enough support available?

Inclusive education requires training and resources: time, money, and professionals. In all these areas, there is room for improvement.

Opettajat eivät kannata

Opettajien keskuudessa inkluusio ei ole suosittu pyrkimys. Vain runsas viidennes suomalaisista opettajista kannattaa sitä.

Varsinkaan käytöshäiriöisiä oppilaita ei haluta omaan luokkaan. Kauhutarinoissa opettajan kaikki aika menee häirikköoppilaan rauhoitteluun ja muut jäävät vaille opetusta.

– Opettajaa ei pidä jättää yksin. Tarkoitus ei ole, että erityisoppilas tulee luokkaan ilman suunnitelmallisia tukitoimia ja opettaja joutuu ratkomaan ongelmat itsekseen, sanoo erityispedagogiikan professori Markku Jahnukainen.

Inkluusiosta on puhuttu julkisuudessa paljon, eikä hyvässä merkityksessä. Niin opettajien uupumisen kuin kouluväkivallankin selitystä on haettu yhteisen opetuksen ideaalista. Silti inkluusiota ei sanan varsinaisessa merkityksessä edes toteuteta Suomessa.

– Päämäärä inkluusiossa on, että koulun pitää olla valmis kohtaamaan kaikki oppilaat. Tässä ei vielä olla. Erityisen tuen oppilaita on mahdollista opettaa yleisopetuksessa, mutta se on harvinaista, sanoo Jahnukainen.

Jakolinjat ja leimat

Vuodesta 1998 lähtien erityisen tuen oppilas on voitu sijoittaa yleisopetuksen ryhmään. Yli puolet ajastaan yleisopetuksessa opiskelevia erityisoppilaita on kuitenkin vain nelisen prosenttia kaikista oppilaista. Hieman enemmän on erityisen tuen oppilaita, jotka ovat siellä alle puolet ajastaan.

Sekaannusta saattaa aiheuttaa se, että erityisen tuen lisäksi on olemassa myös kevyempi tukimuoto, tehostettu tuki. Lisäksi osa oppilaista on vaativia, vaikkeivät olisi minkään tuen piirissä.

Miksi inkluusio sitten on parempi vaihtoehto kuin erityisluokka?

– Erityisryhmään kuuluminen voi leimata oppilaan. Lisäksi opetuksen taso ei välttämättä ole yhtä hyvä kuin tavallisessa luokassa, jos erityisopettaja opettaa kaikkia aineita, Jahnukainen sanoo.

Resurssien ehdoilla

Jahnukaisen tutkimusryhmä selvittää parhaillaan, millaisia oppimistuloksia saadaan toisaalta inklusiivisissa ryhmissä ja toisaalta erityisryhmissä. Tarkastelussa on sekä erityisoppilaiden että muiden oppilaiden oppiminen ja mukana on tuhansia neljäsluokkalaisia eri puolilta Suomea.

Jahnukaisen kollega, erityispedagogiikan professori Joseph Gagnon on työskennellyt aikoinaan erityisopettajana muun muassa psykiatrisessa sairaalassa. Nyt hänen tutkimuskohteensa on inkluusio suomalaisissa kouluissa.

Paljon nykyistä suurempi joukko oppilaita pärjäisi hyvin tavallisessa luokassa lähikoulussa, jos siellä olisi tarpeeksi erityisopettajia, psykologeja ja kuraattoreita. Koulupsykologeista on suomalaiskouluissa pulaa, ja yhden psykologin vastuulla voi olla jopa parituhatta oppilasta.

– Monesti päätös siirtämisestä erityisluokalle tai -kouluun perustuu koulun resursseihin, ei oppilaan tarpeisiin. Jos koulussa on vain yksi erityisopettaja, inkluusio käy mahdottomaksi, Gagnon toteaa.

Kriisin tullen

Inkluusio edellyttää paljon yhteistyötä sekä opettajien kesken että psykologin ja kuraattorin kanssa. Sitä pitäisi harjoitella jo opiskeluaikana.

– Opettajat Suomessa eivät ole tottuneet työskentelemään yhdessä. Varsinkin erityisopettajien ja aineenopettajien yhteistyö on olennaista oppilaiden käytösongelmien ratkaisemisessa, Gagnon sanoo.

Kriisitilanteita varten koululla pitäisi olla suunnitelma, kuinka toimitaan, jos joku lapsi on esimerkiksi väkivaltainen. Siinä on tärkeintä varmistaa opettajan ja oppilaiden turvallisuus. Kaikilla kouluilla tällaista suunnitelmaa ei ole, Gagnon toteaa.

Suomen opettajakoulutus on tutkimuslähtöisempää kuin Yhdysvalloissa, jossa paino on käytännön työssä. Paras tapa olisi välimaastossa, professori arvioi.

Useimmat opettajaksi opiskelevat käyvät vain yhden yleiskurssin, joka liittyy inkluusioon ja erityisopetukseen. Opettajankoulutuksen sisältö on tulevina vuosina pohdinnassa, mutta kursseihin on paljon tunkua digitalisaatiosta kestävään kasvatukseen. Tutkinnon laajuutta ei voi rajattomasti kasvattaa.

Opettaja voi hakeutua täydennyskoulutukseen uransa aikanakin, mutta myös se vaatii resursseja. Voiko koulu pestata sijaisen, jos opettaja lähtee koulun penkille?

Käytöstä voi opettaa

Vuonna 2020 julkaistun tutkimuksen mukaan vain 22 prosenttia suomalaisopettajista suhtautuu hyväksyvästi inkluusioon. Vaikeana koetaan erityisesti käytöshäiriöisten oppilaiden opettaminen yleisopetuksessa. Myös opettajaksi opiskelevat kokevat olevansa huonosti valmistautuneita kohtaamaan käytöshäiriöitä.

Se ei ole ihme, sillä opettajakoulutuksessa on hyvin vähän käyttäytymisen ohjaamiseen liittyvää opetusta.

– Tarvitaan lisää kursseja käytöksen ohjaamisesta, yhteistyöstä ja ennakoinnista. Jo opetusharjoittelussa olisi kohdattava erityistarpeisia oppilaita ja työskenneltävä erityisopettajien kanssa, Gagnon listaa.

Opettajat yrittävät ratkaista huonoa käytöstä kasvatuskeskusteluilla ja jälki-istunnoilla, jotka harvoin tepsivät. Käytöstä voi kuitenkin parantaa monilla ennakoivilla menetelmillä. Jotkut lapset tarvitsevat lisäoppia vihanhallintaan, jotkut vuorovaikutukseen. Joidenkin pitää harjoitella itsensä rauhoittamista.

– Käyttäytymistä voidaan tukea siinä missä oppimista. Opettajan on ohjattava oppilasta oikeaan suuntaan, oli ongelmana sitten kiusaaminen tai häiriköinti, Gagnon sanoo.

Tietoa puuttuu

Gagnon ihmettelee, miten vähän tietoa Suomessa kerätään erityisopetuksesta.

– Tiedämme, että 18,8 prosenttia suomalaisista koululaisista saa joko tehostettua tai erityistä tukea. Emme kuitenkaan tiedä tuen syitä, emmekä sitä, miten tuki vaikuttaa.

Epäselvää on sekin, kuinka moni on erityisryhmässä käytöshäiriöiden ja kuinka moni oppimishäiriöiden vuoksi. Syy on vuonna 2010 tehty vammaluokituksen poisto.

Tavoitteena oli vähentää leimaavuutta ja siirtyä oppilaiden yksilöllisempään tukemiseen. Seurauksena on kuitenkin se, että kymmeneen vuoteen Suomesta ei ole aikasarjoja erityisestä tuesta.

Ongelma on yhtenäisten kriteerien ja standardien puute – kuin pelattaisiin tennistä ilman sääntöjä, Gagnon vertaa.

– On kerättävä dataa, jotta nähdään, kenelle erityisopetus toimii ja kenelle ei. Tietoja pitää analysoida ja toimintaa muokata sen mukaan.

Kunnilla vapaat kädet

YK ja Euroopan neuvosto ovat kannustaneet inkluusioon, mutta Suomen perusopetuslaki ei velvoita siihen. Kunnilla on varsin vapaat kädet päättää erityisoppilaiden opetuksesta.

– Kun säädökset ovat hyvin yleisellä tasolla, erityisesti pienissä kunnissa helposti ajaudutaan siihen, ettei oppilaan paras toteudu, Markku Jahnukainen harmittelee.

Erityisestä tuesta ja sen muodosta päättää oppilashuoltoryhmä, johon yleensä kuuluu luokanopettaja, erityisopettaja, psykologi, kuraattori, rehtori sekä mahdollisesti muita asiantuntijoita.

Ryhmien kokoonpanoissa on suuria eroja kuntien välillä. Erityiskoulujen oppilaiden määrä on laskenut Suomessa tasaisesti parinkymmenen viime vuoden ajan. Sen sijaan tavallisissa kouluissa olevien erityisluokkien ja pienryhmien määrä on pysynyt ennallaan. Niiden käyttö on yleisempää kuin useimmissa muissa Euroopan maissa.

Nykyisessä hallitusohjelmassa inkluusio mainitaan. Jahnukainen kuuluu Oikeus oppia -kehittämisryhmään, joka pohtii, miten yhteistä opetusta voisi edistää Suomessa.

Poliittiset päätökset eivät kuitenkaan aina välttämättä vaikuta käytäntöön. Esimerkiksi Kanadassa tehtiin radikaaleja poliittisia päätöksiä inkluusioon siirtymisestä, mutta tilanne erityisluokkien osalta on silti yhä samanlainen kuin Suomessa, Jahnukainen vertaa.

Nuorten puolesta

Joseph Gagnonin mukaan keskustelu yhteisestä koulusta koskee koko yhteiskuntaa.

– Aina on ollut ajattelua, että ei haluta “pahoja lapsia” omien lasten pariin. Mutta kaikilla on oikeus saada koulutusta ja tulla otetuiksi mukaan.

Ulossulkeminen on haitallista sekä lapsille että yhteiskunnalle. Pahimmillaan se saattaa johtaa syrjäytymiseen ja vankilakierteeseen.

Gagnon perääkin keskustelua siitä, mitä kaikkien hyväksyminen tarkoittaa.

– On helpompaa työntää käytöshäiriöiset syrjään kuin antaa heille tukea. Ongelmanuorilla ei ole paljon puolestapuhujia.

Vuonna 2010 erityisoppilaiden määrän kasvu taittui hetkeksi, kun kuntien saamat korotukset erityisoppilaista poistettiin uudessa valtionosuusuudistuksessa. Vuosien 2011-2020 aikana muuttui tapa tilastoida osittain yleisopetuksessa olevat erityisoppilaat.

Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 9/2021.

/Public Release. This material from the originating organization/author(s) may be of a point-in-time nature, edited for clarity, style and length. The views and opinions expressed are those of the author(s).View in full here.